Harvinaisen ahdistava lounashetki

Olin pitkästä aikaa bussilla keskustassa. Turun keskustahan on hervottomassa remontissa ja ollut sitä jo monta vuotta, joten on aina jännä kierrellä vähän katselemassa, mitä uutta on taas maisemassa. Kävin vierailulla vanhan ystävän luona ja kaiken sen sosiaalisuuden jälkeen kaupunkilounas yksin alkoi tuntua houkuttelevalta, vaikka kotonakin olisi ollut ruokaa.

Oikeastaan mun teki mieli intialaista, thaimaalaista tai nepalilaista, mutta tietenkään mieleeni ei juolahtanut, mistä sellaista voisi saada. Itse asiassa ohitin yhden intialaisen paikan kävellen, mutta se näytti niin pieneltä, etten uskaltanut mennä sisään. En tiedä, mikä siinäkin oli. Näitä ihmeellisiä introvertin mielen kummallisuuksia. 

Olin jo melkein päättänyt mennä sittenkin vain bussilla kotiin syömään, kun tulin kauppatorin pysäkille ja huomasin, että olin juuri missannut yhden bussin ja seuraava lähtisi vasta puolen tunnin päästä. Silloin huomasin ihan siinä pysäkin vieressä uudenlaisen lounaspaikan, jossa tarjottiin jonkinlaisia salaattibowleja, oikein tuhteja ja ruokaisia. Siinä oli mainostaulu muutamasta erilaisesta bowlista, ja tonnikalasemmoinen vaikutti hyvältä. Päätin astua sisään.

Kaduin heti kun näin subwaymaisen vitriinitiskin. Ei, ei, ei. Haluan tilata annoksen, en vastata kahteentoista kysymykseen ja valita aineksia metrin mittaisesta listasta samalla kun 10 ihmistä jonottaa takanani. Olin siis tyytyväinen, että olin valinnut jo ulkomainoksesta, mitä haluan. "Mä ottaisin tollasen tonnikalatommoisen", sanoin ja huidoin kohti ulkomainosta. "English, please", mulle vastattiin. Juu nou problem. "Tuna bowl, please." "Please, choose a base." Ei, ei, ei. Katsoin vaihtoehtolistaa. Arvostan hyvää kasvisruokaa, mutten ole mitenkään aallonharjalla näiden juttujen kanssa, enkä yksinkertaisesti tiennyt, mitä osa vaihtoehdoista tarkoittaa. Riisin tiesin, samoin kuin salaatin, ja tarjolla näytti olevan half/half-vaihtoehtokin edellisistä, joten otin sen.

Sen jälkeen minua palveleva mies alkoi lappaa valitsemani bowlin aineksia kulhoon kyselemättä enempää, joten olin tyytyväinen, joskin hätkähdin hieman tajutessani, että se tonnikala tarjoiltiin raakana. Ei se mitään, tykkäänhän minä sushistakin. En tosin ihan niin paljon, että sitä raakaa tonnikalaa salaatin täytteeksi laittaisin isoa kauhallista... No, ei saa olla nirso.

Seuraavaksi mulle sanottiin, että voisin valita lisäkastikkeen bowliini. En tajua, miksen sanonut, etten halua sellaista. Tykkään syödä salaattinikin yleensä mieluiten mahdollisimman vähällä tai jopa kokonaan ilman kastiketta. Bowlissa oli jo joku kastike ja nyt minä tuijotin ainakin 15 kastikkeen listaa ja mietin, että mistä minä voin tietää esimerkiksi, miltä heidän "talon kastike" maistuu ja sopiiko se valitsemaani annokseen. Mies yritti olla avulias ja ehdotti "Teriyaki, maybe?" ja minä sanoin innoissani, että "Yes teriyaki please!", koska tiedän miltä se maistuu. Väliäkö sillä, että inhoan sitä.

Vielä lopuksi piti valita kuudesta höysteestä, joista tunnistin kaksi: idut ja korianterin. Olisin halunnut ituja, mutten muistanut sillä hetkellä, mitä ne on englanniksi, joten valitsin korianterin, vaikka inhoan sitäkin.

Niin sitten maksoin 12 euroa kokonaisuudesta, josta en loppujen lopuksi kyennyt maistamaan juuri mitään muuta kuin sen kamalan teriyakikastikkeen ja korianterin ja raa'an kalan.

Tiedostan täysin, että itse ruokapaikassa ei ollut mitään vikaa. Saamani palvelu oli todella ystävällistä, idea itsessään varmaankin loistava, eikä ruoassa olisi mitään moittimista, jos tilaisi jotain mistä tykkää. Minä vaan en selvästikään kuulu tällaisten paikkojen kohderyhmään, koska mun aivot jotenkin sulaa näissä tilanteissa. 

Oh well.