Musiikinopettajan varaventtiili

 Lupasin aiemmassa tekstissä kertoa lahjasta, jonka sain vanhemmiltani. Sain sen kahdessa erässä, toissa- ja sitä edeltävällä viikolla, ja se kertoo paljon perheeni huumorintajusta. Olen suoraan sanoen aika sählä. Onnistun harvoin tekemään ruokaa leikkaamatta haavaa käteeni tai polttamatta itseäni. Tämähän johtuu tietenkin ainaisesta multitaskaamisestani, eli en keskity ruoanlaittoon vaan katson samalla koneelta sarjaa, johon olen koukussa, kuuntelen äänikirjaa tai jotain vastaavaa. Se on itse asiassa yksi syy, miksi haluan kirjoittaa blogia, se pakottaa keskittymään yhteen asiaan. Viime aikoina olen kehittänyt aivan uuden taidon, nimittäin kuorimaveitsien kadottamisen. Se ilmeisestikin tapahtuu seuraavasti: kun teen ruokaa, kuorin perunat, porkkanat tai vastaavat kulhoon ja lasken kuorimaveitsen siihen päälle. Sitten teen välillä jotain muuta, ehkä kerään ajatuksissani muuta roskaa samaan kulhoon ja jossain vaiheessa kippaan koko satsin roskikseen. Huomaan että jotain meni pieleen...

  Tämä on se aika vuodesta, kun soitonopettaja-muskaritäti saa kiikuttaa töistä kotiin runsaat määrät suklaata ja kukkia, jotka on saatu ihanilta oppilailta kiitokseksi kuluneesta lukukaudesta. En tietenkään valita! On mukavaa saada lahjoja. Ihan parasta on kuitenkin se, miten valtavasti iloa lapset saa lahjan antamisesta. Ylläolevan kukkakimpun sain 4-vuotiaalta pojalta, joka kirjaimellisesti tutisi innosta saadessaan ojentaa sen. Ja voi sitä akrobatian määrää, joka seuraa, kun lahjan antajina on sisarukset. Lahja on ehdottomasti pidettävä selän takana (kummankin selän jollain ilveellä) kunnes päästään ihan lähelle ja sitten se pitää sujauttaa sieltä esiin jotenkin niin, ettei kummankaan kumpikaan käsi vahingossakaan missään vaiheessa irtoa lahjasta. Eihän se muuten ole kunnolla yhdessä annettu. Rakastan itsekin lahjojen antamista! Olen koko ajan ikään kuin tuntosarvet pystyssä ja jos joku mainitsee ihan vain ohimennen jotain mitä haluaisi tai tarvitsisi, alan heti miettiä, miten ...

Moikka. Saanen esittäytyä! Olen keskikokoisen musiikkikoulun omistaja ja rehtori, eli siis yrittäjä. Mieheni on myös yrittäjä, hänellä on karkkitehdas. Elämämme on siis hektistä, ja tavoittelemme jatkuvasti tasapainoa töiden ja muiden tärkeiden asioiden välillä. Välillä se tuntuu löytyvän, välillä taas lipsuvan käden ulottumattomiin. Meidän mielestä yrittäjällekään työn ei tarvitse olla elämän tärkein asia, vaikka se paljon aikaa viekin. Meidän molempien perheet on meille niin rakkaita, että sen ajatteleminen sattuu aivoihin. Lapsia meillä ei ole, olemme niitä yhtäältä vihattuja ja toisaalta arvostettuja "vapaaehtoisesti lapsettomia". Harrastan neulomista ja lukemista, tosin ajanpuutteen takia nykyään enimmäkseen kuuntelen äänikirjoja.  Olen pitkään halunnut aloittaa tämän blogin. Olen ihmettelijä, ajattelija ja havainnoija ja välillä kaipaan paikkaa, jonne kirjoittaa aivoituksistani ja havainnoistani, suurelta osin ihan siksi, että haluan itse muistaa ne. Tietty on samalla o...