Musiikinopettajan varaventtiili

Olin pitkästä aikaa bussilla keskustassa. Turun keskustahan on hervottomassa remontissa ja ollut sitä jo monta vuotta, joten on aina jännä kierrellä vähän katselemassa, mitä uutta on taas maisemassa. Kävin vierailulla vanhan ystävän luona ja kaiken sen sosiaalisuuden jälkeen kaupunkilounas yksin alkoi tuntua houkuttelevalta, vaikka kotonakin olisi ollut ruokaa. Oikeastaan mun teki mieli intialaista, thaimaalaista tai nepalilaista, mutta tietenkään mieleeni ei juolahtanut, mistä sellaista voisi saada. Itse asiassa ohitin yhden intialaisen paikan kävellen, mutta se näytti niin pieneltä, etten uskaltanut mennä sisään. En tiedä, mikä siinäkin oli. Näitä ihmeellisiä introvertin mielen kummallisuuksia.  Olin jo melkein päättänyt mennä sittenkin vain bussilla kotiin syömään, kun tulin kauppatorin pysäkille ja huomasin, että olin juuri missannut yhden bussin ja seuraava lähtisi vasta puolen tunnin päästä. Silloin huomasin ihan siinä pysäkin vieressä uudenlaisen lounaspaikan, jossa tarjotti...

 

Olen viime aikoina, itse asiassa viime vuosina, pohtinut paljon sarkasmia. Ja tiedättekö, olen alkanut inhota sitä. Haluan ihan aluksi tehdä selväksi, etten inhoa sarkasmia siksi, että olisin itse huono siinä. En todellakaan ole. Saan kyllä kenet vain roustattua maanrakoon. Sanavalmiutta ja nokkeluutta riittää. Mutta - pitääkö tässä nyt sitten alkaa myöntää, että olen tullut aikuiseksi tai jotain - en enää pidä sitä mitenkään hienona ominaisuutena itsessäni. Tähän liittyy pitkä asian työstäminen. Minä olen niitä ihmisiä, jotka "kasvatettiin sarkasmilla". Kuten on äitinikin. Niinhän se menee, samaa systeemiä tulee helposti jatkaneeksi omien lasten kohdalla, halusi tai ei. Meillä oli tapana naljailla toisillemme vähän joka käänteessä, eikä siitä saanut loukkaantua. Mutta kun minä loukkaannuin. Silloin pienenä. Minä olin se kaikkein pienin ja varsin pikkuvanha näsäviisastelija, joten olin hyvä kohde. Kaikkein pahimmalta tuntui, kun useampi perheenjäsen "liittoutui" min...