Sarkasmista

Olen viime aikoina, itse asiassa viime vuosina, pohtinut paljon sarkasmia. Ja tiedättekö, olen alkanut inhota sitä.

Haluan ihan aluksi tehdä selväksi, etten inhoa sarkasmia siksi, että olisin itse huono siinä. En todellakaan ole. Saan kyllä kenet vain roustattua maanrakoon. Sanavalmiutta ja nokkeluutta riittää. Mutta - pitääkö tässä nyt sitten alkaa myöntää, että olen tullut aikuiseksi tai jotain - en enää pidä sitä mitenkään hienona ominaisuutena itsessäni. Tähän liittyy pitkä asian työstäminen.

Minä olen niitä ihmisiä, jotka "kasvatettiin sarkasmilla". Kuten on äitinikin. Niinhän se menee, samaa systeemiä tulee helposti jatkaneeksi omien lasten kohdalla, halusi tai ei. Meillä oli tapana naljailla toisillemme vähän joka käänteessä, eikä siitä saanut loukkaantua. Mutta kun minä loukkaannuin. Silloin pienenä. Minä olin se kaikkein pienin ja varsin pikkuvanha näsäviisastelija, joten olin hyvä kohde. Kaikkein pahimmalta tuntui, kun useampi perheenjäsen "liittoutui" minua vastaan, eikä edes se lähin isosisko, jota pidin parhaana ystävänäni, asettunut puolelleni. Sitten piti purra hammasta ja yrittää näytellä, ettei tuntunut missään, koska siitä vasta pilkan kohteeksi joutuikin, jos oli se hölmö joka leikistä suuttuu.

Vasta kun toisella isosiskolla oli jo oma lapsi ja se osoittautui herkäksi tyttöseksi, joka ei kestänyt naljailua yhtään, alettiin meidän perheessä miettiä, onko sitä sarkasmia pakko viljellä joka väliin. Kerran, kauan sitten, tästä tuli puhetta porukassa, et ei viitsitä tehdä tätä, kun siskontytölle tulee siitä niin paha mieli. Silloin ärähdin pahan kerran, että niin tuli aina mullakin, muttei kukaan siitä välittänyt.

No, en halua liioitella asiaa,  en koskaan ole joutunut pelkäämään, ettei mua rakastettaisi tai etten kelpaisi juuri omana itsenäni. Jutun pointti on tähän mennessä se, että meillä sarkasmia viljeltiin rutkasti eikä se aina tuntunut kivalta silloin lapsena.

Sitten kun aloin seurustella Miehen kanssa, tajusin ekan kerran, ettei joka perheessä olekaan sellaista huumoria. Hän ei nimittäin tajunnut sellaista ollenkaan, koska se ei kuulunut heidän perheen kulttuuriin. Aluksi otin oikein tehtäväkseni opettaa Miehelle vähän "huumorintajua", ja onnistuinkin siitä, mutta tämä uusi näkökulma sai miettimään, että onkos se nyt kumminkaan niin välttämätöntä. Aloin tarkkailla sitä meidän sanailua ja sitä, miltä sen jälkeen tuntui. Aloin huomata, että vaikka se naljailu oli mukamas pelkkää leikkiä, se jätti sittenkin jälkeensä kireän ilmapiirin ja huonon mielen. Tajusin, että siihen sarkasmiin helposti upottaa asioita, jotka toisessa oikeasti vähän ärsyttää tai harmittaa, joten onko se sittenkään enää mitään leikkiä, vai keino päästää höyryjä ulos huumoriksi naamioituna? Eikö semmoisista asioista olisi parempi ihan vain vaieta, jos ne on pieniä, tai keskustella kunnioittavaan sävyyn, jos ovat liian suuria sivuutettaviksi?

Ongelma on siinä, että sarkasmista ei ole helppoa päästä eroon! Se on kuin äidinkieli. Kun aivot toimii turbovaihteella ja naseva vastaus putkahtaa esiin tilanteessa kuin tilanteessa, ei aina ehdi reagoida ennen kuin sammakko on jo ulkona. Me päätettiin Miehen kanssa ihan tietoisesti opetella puhumaan toisillemme nätisti. Huomautimme toisillemme lipsumisista ja pyysimme myös tarvittaessa anteeksi. En tiedä, ovatko perheenjäseneni toimineet näin systemaattisesti asian suhteen, mutta ilkeä puhe on kyllä loppunut, tai ainakin vähentynyt, sielläkin suunnalla. 

Sarkasmi on tietty laaja käsite, eikä se tietenkään ole kokonaan poistunut meidän huumorintajustamme. Se ilkeily vain on, eikä sitä ole jääty kaipaamaan.

Tämä asia on nyt pyörinyt mielessä, koska olimme viime viikonloppuna viettämässä kesän päättäjäisiä vuokramökillä kahden kaverin kanssa, jotka ovat tunteneet toisensa pikkupojista lähtien ja jotka eivät osaa kommunikoida keskenään muuten kuin ilkeillen, naljaillen ja kinastellen. Se on mukamas huumoria, mutta kotiin tullessa tunsimme molemmat Miehen kanssa olomme kireiksi ja pahantuulisiksi, emme ollenkaan rentoutuneiksi ja virkistyneiksi.

Haastan sarkasmia sujuvasti puhuvat lukijani tarkkailemaan, minkälainen olo ja yleinen ilmapiiri vallitsee sen jälkeen kun on päästänyt kielensä valloilleen. Ei siitä voi haittaakaan olla!